helmikuun kirjat

kirjat1

 Gillian Flynn: Sharp Objects 
“Every time people said I was pretty, I thought of everything ugly swarming beneath my clothes.”
★★★★

Oikeasti 4,5 tähteä.
Sharp Objects kertoo Camille Preakerista, uutistoimittajasta, joka joutuu palaamaan kotiseudulleen selvittämään kahden nuoren tytön murhaa. Hän ei ole puhunut vuosiin neuroottiselle äidilleen tai kauniille pikkusiskolleen, joka tuntuu kontrolloivan koko kaupunkia. Camille huomaa pian yhtäläisyyksiä nuorten uhrien ja oman menneisyytensä välillä ja alkaakin vaikuttaa siltä, että hänen täytyy selvittää oman menneisyytensä traumat ratkaistakseen jutun.
Olin pitkään ennakkoluuloinen Flynnin suhteen, mutta Gone Girl kyllä vakuutti — ja tämä ehkä vielä enemmän. Tykkään selvästi lukea ihmisistä, joilla menee ihan päin helvettiä. En vieläkään sanoisi itseäni trillereiden suurimmaksi ystäväksi, mutta taidan lämmetä jokaisen lukemani Flynnin kirjan myötä vähän lisää.


 Paavo Haavikko: Prosperon runot — 45 runoa 
“Ja että kukat kukkivat alasti ja uskovat / että aina on pimeä / ja että ensin ei saa unta ja sitten / ei osaa herätä”
★★★★

Prosperon runot on neljänkymmenenviiden runon kokoelma vanhuudesta, kuolemasta ja rakkaudesta. Luin jostakin, että vanhenevan miehen puhetta itselleen, joka oli todella osuvasti sanottu.
Pidän Haavikon tyylistä; se on selkeää mutta kaunista. Olen maailman huonoin sanomaan mitään järkevää runoista, koska jotenkin tuntuu vähän siltä että jokaisen pitäisi antaa tulkita niitä ihan niin kuin itse haluaa.


 Keaton Henson: Idiot Verse 
“I'm smoking a lot / and starting to doubt / if I'm breathing you in / or smoking you out”
★★★★★

Kuuntelin Keaton Hensonin musiikkia joskus 2011 — 2012 aika paljonkin, mutta sitten jotenkin unohdin koko ihmisen. Kun näin jonkun puhuvan tästä runokirjasta, oli mun tietysti pakko tilata tää itselleni, koska muistin tykänneeni Keaton Hensonin lyriikoista kovasti aikoinaan. Enkä joutunut pettymään. Kauniisti aseteltuja kauniita sanoja menetetystä rakkaudesta, kiertue-elämästä ja kuuluisuuden uutuudesta.

kirjat2

 David Ebershoff: The Danish Girl 
“There was something about the dress — about the dull sheen of its silk, about the bib of lace in the bodice, about the hook-buttons on the cuffs, unlatched and split apart like little mouths — that made Einar want to touch it.
'Do you like it? Greta asked.
He thought about saying no, but that would have been a lie. He liked the dress, and he could nearly feel the flesh beneath his skin ripening.
'Then just slip it on for a few minutes.' Greta brought it to Einar and held it to his chest.”
★★★★

3,5 tähteä.
Gretan ja Einarin elämä muuttuu, kun Greta pyytää aviomiestään tuuraamaan hetkeksi naismallia, jonka muotokuvaa hän on juuri maalaamassa. Tämän välikohtauksen jälkeen heidän elämäänsä astuu nuori tyttö, Lili. Greta kannustaa Einaria toimimaan niin kuin tämä parhaaksi näkee, mutta kaipaa silti aviomiestään, joka tapailee mieluummin miehiä mekkoon pukeutuneena Lilinä.
Pidin tarinasta ja intersukupuolisuus on tärkeä aihe, mutta kirjoitustyyli jätti vähän kylmäksi. En tiedä, ehkä odotin tältä enemmän kun olin kuullut niin paljon kehuja elokuvasta, mutta noh, ehkä tämä sitten toimiikin paremmin elokuvana.


 Pentti Saarikoski: Kirje vaimolleni 
“Ikuiselle alakuloisuudelle, masennustiloille, joista ei mikään muu kuin viina minua vapahda, en mahda mitään, etkä sinäkään siinä pysty minua auttamaan, vaikka miten rakastaisit, yrittäisit tehdä minut iloiseksi ja sisustaa kodin viihtyisäksi.”
★★★

Saarikoski on runoilija, ei siitä mihinkään pääse, mutta kyllä tämä tajunnanvirtakin toki luonnistuu. Eniten tässä ärsytti inhorealistisuus, vaikka arvostankin rehellisyyttä ja syyllistyn itsekin eräänlaiseen inhorealismiin turhan usein, mutta rajansa kaikella. Ei vaan ole mun juttu. Mutta niin, Saarikoski on kyllä edelleen suurin esikuvani, se fakta tuskin muuttuu ikinä.
Kirje vaimolleni on Saarikosken ajatuksia Dublinissa muutaman keväisen viikon ajalta. En ole ihan varma, oliko tämä oikeasti alun perin kirje, mutta hyvin mahdollista.


 Pentti Saarikoski: Aika Prahassa 
“Muut kirjoittavat almanakkaansa, mitä heidän minäkin päivänä mihin aikaan pitää tehdä, minä kirjoitan mitä olen tehnyt, sillä se minun on muistettava.”
★★★★

Lisää tajunnanvirtaa Saarikoskelta, ja tästä pidin enemmän koska inhorealismi oli jätetty vähemmälle. Ja pakko sanoa, että en tiedä olenko ikinä samastunut mihinkään niin paljon kuin tuohon lainaukseen.
Aika Prahassa on kuvaus elämisestä, elämisen vaikeudesta, rakastamisen vaikeudesta, kirjailijan elämästä, yksinäisyydestä, voimattomuudesta...... ja vaikka mistä muusta.

kirjat3

 J. K. Rowling: Harry Potter ja salaisuuksien kammio 
“'Isäntä antoi Dobbylle sukan', Dobby sanoi onneaan uskomatta. 'Isäntä heitti sen ja Dobby otti sen kiinni ja Dobby — Dobby on vapaa.'”
★★★★★

Ajattelin pitää vähintään tällaista yhden Potterin kuukausitahtia päällä. Salaisuuksien kammio on ehkä mun vähiten lemppari näistä, mutta silti kevyesti viiden tähden arvoinen kirja.


 Tuula-Liina Varis: Että tuntisin eläväni 
Rakkaus on kaikkein tärkeintä, minä kirjoitin päiväkirjaani. Se on.
★★

2,5 tähteä.
Mulla oli varmaan vähän liian suuret odotukset, koska noh, Pentti Saarikosken vaimo. Mutta ei ollut ihan mun juttu, koska olen todella nirso novellien suhteen. En vaadi yhtään niin paljon romaanikirjailijan kirjoitustyyliltä kuin novellien tai runojen, joten tästä jäi aika mitäänsanomaton olo, kun kielessä ei ollut mielestäni mitään merkittävää.
Että tuntisin eläväni on kahdeksan novellin kokoelma rakkaudesta, toisiinsa sitoutuvista kohtaloista, intohimosta ja kuolemasta.


 Gillian Flynn: The Grownup 
“People are dumb. I’ll never get over how dumb people are.”
★★★★

Avoimet loput on monesti ihan kivoja, mutta NYT KYLLÄ ÄRSYTTÄÄ! Ei vaan siis oikeasti ihan loistava ratkaisu jättää tämä avoimeksi, mutta ärsyttää silti.
The Grownup on novelli, josta en kauheasti haluaisi kertoa mitään, kuten en koskaan Flynnin teksteistä. Novellin kertoja on nuori nainen, joka ansaitsee elantonsa teeskentelemällä olevansa meedio (ja seksityöllä siinä sivussa). Hän kertoo yleensä ihmisille sen, mitä he haluavat kuulla, mutta kaikki muuttuu kun hän tapaa Susan Burken. Susan on muuttanut kaupunkiin vuosi sitten poikansa, miehensä ja tämän 15-vuotiaan pojan kanssa. Susan uskoo jonkin pahan hengen asuttaneen viktoriaanisen kartanon, jossa he asuvat. Päähenkilö ei usko mihinkään yliluonnolliseen, mutta astuessaan ensi kerran kartanoon hänkin alkaa tuntea sen.

21

UntitledUntitled

en tiedä tunnenko itseni 21-vuotiaaksi, uhmaikäiseksi vai esiteiniksi,
vai kaikiksi edellä mainituiksi yhtä aikaa.

pahin ikäkriisi tuli kärsittyä jo etukäteen, joten tänään on ollut oikeastaan aika kiva päivä.

tänään on sun syntymäpäivä /
tänään voit tehdä mitä huvittaa  - Olavi Uusivirta

i personally like to over analyze everything and suffer

555

eksistentiaalinen kriisi vahvistuu päivä päivältä ja kyyneleitä meinaa valua r-kioskin kassajonossa tupakkaa hakiessa,
että voikin vihata lähestyvää syntymäpäivää vuosi vuodelta enemmän.

matty laulaa fuck that get money ja minä laulan mukana vaikka jopa kesätöiden hakeminen tuntuu liikaa aikuisuutta vaativalta tehtävältä ja kysyn vaan,
missä vaiheessa vajosin huomaamattani uudestaan tähän kyvyttömyyteen jota vihaan enemmän kuin mitään?
(syksyllä tähän oli vielä lupa kun olin liian sairas selvitäkseni normaalista elämästä mutta nyt en voi syyttää kuin itseäni ja se tekee tästä vielä tuhat kertaa ahdistavampaa koska en jaksajaksajaksajaksa.)

tiivistettynä;
olen vajonnut uhmaikäisen asteelle ja voisin huutaa taas pöydän alla että en halua haluta niin kuin tapasin lapsena tehdä.

(anteeksi kun huudan tätä tänne, mutta en jaksa enää vaivata ketään läheistä ihmistä koska olen vajonnut passiivis-aggressiiviseen vaiheeseen jossa en suostu ottamaan yhtään kannustavaa sanaa vastaan ja olen päättänyt että tämä oli nyt tässä ja musta ei tule ikinä mitään. me? overreacting? probably.)

PS. OSAISINPA EDES KIRJOTTAA MUTTA MITÄ TÄÄKIN NYT ON

(anteeksi. meen lukemaan pottereita jos rauhottuisin vaikka vähän.)

i don't do anything with my life except romanticize and decay with indecision

white1

haluaisin kuvata dailyvlogeja mun elämästä kun makaan lattialla ja luen runoja ääneen naurettavan liioitellulla brittiaksentilla,
mutta ehkä on parempi että ette saa tietää kuinka monta päivää voin käyttää tällaiseen.

pitäisi varata kampaaja,
jos se vaikka auttaisi siihen että oma peilikuva ei aiheuttaisi joka kerta hermoromahdusta.

maalla oli kaunista ja mukavaa,
mutta on ihan kiva olla taas helsingissä.

if i believe you, will that make it stop?

UntitledUntitledUntitledUntitledUntitledUntitled

helmikuu on ehtinyt melkein puoliväliin huomaamattani;
päiviä jotka matelevat,
päiviä jotka katoavat ennen kuin ehdin nousta sängystä,
päiviä jolloin oma olemus on ahdistanut enemmän kuin aikoihin (eikö tämä ikinä lopu miksi miksi miksi).

twiittasin eilen että oispa kevät ja aurinkoista ja edes vähän terveempi mieli ja se taitaa tiivistää aika osuvasti ajatukseni tästä matalapaineesta ja loskahelvetistä.
voisin vain nukkua vuorokauden ympäri ja olenkin nukkunut enemmän kuin kertaakaan ala-asteen jälkeen.

sunnuntaina lähden elämysmatkalle heinävedelle,
minä joka en ole kovin montaa kertaa elämässäni poistunut helsingistä suomen sisällä tamperetta pidemmälle.

ja sitten onkin enää viikko siihen että täytän kaksikymmentäyksi ja ei helvetti että ahdistaa sekin koska olen aika kaukana siitä mitä luulin olevani tämän ikäisenä.

(ps. menkää katsomaan meidän girlfriend tag, heh.)

tammikuun kirjat

Untitled

 Neil Gaiman: American Gods 
“What I say is, a town isn’t a town without a bookstore. It may call itself a town, but unless it’s got a bookstore, it knows it’s not foolin’ a soul.”
★★★★

American Godsin perimmäinen idea on, että jumalia ja mytologisia olentoja on olemassa siksi, että ihmiset uskovat niihin. Amerikkaan siirtolaisten mukana tulleiden jumalien valta on alkanut heiketä ihmisten unohdettua ne uusien, Amerikan media-, julkisuus-, teknologia- ja huumeobsessioituneisuutta ilmentävien jumalien synnyttyä. Kirja kertoo Shadow-nimisestä miehestä, joka vapautuu vankilasta ja vapautuessaan saa kuulla vaimonsa kuolleen auto-onnettomuudessa. Kotimatkalla hän tapaa Mr. Wednesdayksi itseään kutsuvan erikoisen miehen ja päätyy tämän henkivartijaksi. Kirjassa seurataan heidän matkaansa Amerikan halki.
Olen lukenut aikaisemmin Gaimanilta vain hänen ja Terry Pratchettin yhdessä kirjoittaman Good Omensin, joka on ehdottomasti yksi lempikirjoistani. Pidän Gaimanin kirjoitustyylistä ja huumorista, mutta juoni tuntui tässä ehkä vähän venyteltyltä ja noh, pakko sanoa että yhteistyö Pratchettin kanssa oli enemmän mun makuun.


 Mikael Niemi: Populäärimusiikkia Vittulajänkältä 
“Niin, Niila, kyllä minä sen jäidenlähdön muistan. Kaksi pikkupoikaa ja omatekoinen kitara.
Rock 'n' roll music.
Ja suussa maistui pojan suudelma.”
★★★

Annoin tälle goodreadsissa 3,5 tähteä.
Populäärimusiikkia Vittulajänkältä on humoristinen kertomus siitä, millaista on kasvaa nuoreksi mieheksi 60- ja 70-lukujen Pajalassa, Ruotsin Tornionlaaksossa, jossa kaksi maata ja kolme kieltä kohtaavat. Kirjan päähenkilö Matti kokee uskonnollista heräämistä vastaavia tuntemuksia kuunnellessaan ensimmäistä kertaa siskonsa äänilevyä. Hän ja pari muuta poikaa päättävät perustaa bändin, mutta he ovat kaikki surkeita muusikoita. Kirjassa kuvataan hyvin pienen paikan elämää, kaikkea sitä draamaa mitä syntyy siitä kun kaikki tuntevat toisensa.
Tämä on sellainen kirja, joka mun on pitänyt lukea ekan kerran jo joskus yläasteella, mutta en koskaan ole saanut aikaiseksi. Pidin tästä oikeastaan paljon enemmän kuin etukäteen ajattelin, koska Niemen kieli on yllättävän kaunista, vaikka yleisesti kirjaa leimaakin vähän sellainen skandinaavinen junttimeininki, josta en aina jaksa innostua.

Untitled

 Lynn Weingarten: Suicide Notes from Beautiful Girls 
“Finding a best friend is like finding a true love: when you meet yours, you just know.”
★★★★

Tässä kirjassa yhdistyy Gone Girl ja Dare Me, ja siksi ehkä tykkäsinkin tästä niin paljon. Suicide Notes from Beautiful Girls kertoo ystävyydestä, rakkaudesta ja luottamuksesta sekä sen puutteesta. Delia oli Junen paras ystävä, kunnes eräänä iltana tapahtui jotakin, joka ajoi heidät erilleen. Kun Delia löydetään kuolleena ja puhutaan itsemurhasta, Delian entinen poikaystävä vakuuttaa Junen, että Delia on murhattu. June alkaa selvittää, oliko kyseessä siis kuitenkaan itsemurha.
Tykkäsin tästä siis paljon, vaikka olihan tämä ehkä aika teini. Kirjoitustyyli ei myöskään ollut ihan niin hiottua ja kaunista kuin olisin kaivannut, mutta pidin tarinasta niin paljon, että en antanut sen haitata liikaa.


 Emma Hooper: Etta and Otto and Russell and James 
“We're all scared most of the time. Life would be lifeless if we weren't. Be scared, and then jump into that fear. Again and again. Just remember to hold on to yourself while you do it.”
★★★★

Etta and Otto and Russell and James alkaa siitä, kun 83-vuotias Etta päättää lähteä kävelemään Kanadan Saskatchewanin halki, koska hän ei ole ikinä nähnyt merta. Matkan kuluessa todellisuuden, muistojen ja illuusioiden välinen raja alkaa hämärtyä ja Etta saa matkaseurakseen puhuvan kojootin, jonka hän nimeää Jamesiksi. Hänen aviomiehensä Otto herää Ettan lähdettyä ja löytää vaimonsa kirjoittaman viestin, jossa tämä lupaa yrittää muistaa tulla takaisin. Otto ymmärtää Ettan halun päästä merelle, koska hän on itse ylittänyt Atlantin kauan sitten sodassa. Kun heidän naapurinsa Russell, joka on rakastanut Ettaa etäältä, saa kuulla Ettan lähteneen jalkaisin matkaan, hän päättää lähteä tämän perään.
Tämä on ihana kirja. Hooperin lauseissa on tietynlainen rytmi, joka muistuttaa ehkä vähän musiikkia. Maagista realismia, kaunista maisemakuvausta ja moniulotteiset ja sympaattiset henkilöhahmot.
(Hyi hitto mitä mongerrusta tuo juonitiivistelmä on?! En osaa enää kirjoittaa tällaista "asiallisempaa" tekstiä...)

Untitled

 J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi 
“Harry — sinä oot velho.”
★★★★★

Olin viime viikolla kuumeessa enkä jaksanut lukea pääsykoekirjoja tai masentavia romaaneja, joten päädyin sitten lukemaan Pottereita miljoonatta kertaa. En kirjoita tästä sen enempää, koska noh, kuka nyt ei muka tiedä mitä Viisasten kivessä tapahtuu...


 Maxim Leo: Talviuni Berliinissä — itäsaksalaisen perheen tarina 
“Meidän perhe oli kuin DDR pienoiskoossa. Siellä käytiin ne taistelut, joita ei muualla ollut lupa käydä. Siellä törmäsivät yhteen ideologia ja käytännön elämä.”
★★★

Maxim Leo kertoo perheensä kautta, mikä piti DDR:n koossa ja mikä sen lopulta mursi. Talviuni Berliinissä on siis perhe-elämäkerrallinen (voiko noin sanoa?!) kuvaus kolmen sukupolven elämästä Saksassa.
En oikeasti osaa kirjoittaa tästä mitään järkevää juonitiivistelmää, kun tässä on niin monta tarinaa päällekkäin. Tämä on oikeasti todella hyvä kirja, mutta ei ehkä ihan sellainen, mistä itse tykkään. En yleensä kauheasti innostu tositarinoista, ellei kirjoitustyylissä ole jotakin erityistä — ja tässä sitä ei mielestäni ollut. Tai siis asiallista ja hyvää kieltä, mutta ei mitään erityistä. Mutta monen muun mielestä tämä olisi varmasti todella hyvä kirja, joten älkää uskoko mun arviota, jos tuntuu siltä että tykkäisitte tällaisista kirjoista.